Orjattaresi

Orjattaresi (The Handmaid's Tale, 1985/1986, Tammi, suom. Matti Kannosto) on dystopia tulevaisuuden totalitaarisesta valtiosta, Gileadista. Katsottuani keväällä HBO:n sarjan halusin tarttua Atwoodin romaaniin. Ehkäpä olisi ollut parempi lukea ensin kirja, mutta jännittävää kyllä, tässä tapauksessa en huomannut järjestyksen haittaavan lukukokemusta tai toisin päin. Kirjan saaminen käsiin ei ollut aivan helppoa, sillä Orjatar oli loppuunmyyty ja varausjonot huikeat. Onneksi sain kirjan lainaan kaveriltani. Nyt siitä tosin on ilmestynyt myös uusi painos.

Gilead, entinen Yhdysvallat, on poliisivaltio, jossa ei juuri ole ihmisoikeuksia. Osa naisista tekee orjatyötä, osa on eliitin vaimoja, osa tätejä, jotka opettavat orjattaria. Orjattaret ovat harvoja jäljellä olevia hedelmällisiä naisia ja he kiertävät ylemmissä perheissä synnyttämässä lapsia. Heidän lisäkseen on martat, jotka toimivat palvelijoina. Orjattaret, joihin romaanin kertoja kuuluu, joutuvat myös luopumaan nimestään. Heitä nimitetään kulloisenkin komentajansa mukaan. Naiset eivät myöskään saa lukea; eivät minkään kastin.

Offredilla, kertojalla, on paljon aikaa ajatella: ainoa sallittu puuha olemisen lisäksi on lähinnä päivittäinen kaupassakäynti. Kaupoilla ei ole kirjoitettuja nimiä, jotta naiset eivät pääse lukemaan senkään vertaa, vaan nimet on korvattu kuvilla. Orjattaret liikkuvat aina pareittain ja Offredin pari on Ofglen, jonka kanssa Offred voi vaihtaa varovaisia, harvinaisia kuiskauksia. Orjattaret ovat pukeutuneet verenpunaiseen, vaimojen väri on sininen.

Silmiä on kaikkialla ja he liikkuvat mustilla autoilla, keneenkään ei voi luottaa, mistään ei voi olla varma. Orjattaren tulevaisuus on synkkä ja väkivaltainen. Maailma on saatunut ja likainen, kaikki entinen vapaus on kielletty. Kertojan ääni on kuitenkin toteavan tyyni; kaikki on jo tapahtunut ja jäljellä on muistinvarainen ahdistava kertomus.

Kirja teki minuun vaikutuksen, vaikka mikään nautinto sen lukeminen ei ollut. Atwoodin kieli on hienoa ja teksti vetää mukaansa, mutta valonpilkahduksia on vain vähän. Joka tapauksessa voin suositella kirjaa, ainoastaan aivan sen loppu oli minusta voinut olla toisenlainen.

HBO:n sarjassa näkökulmahahmoiksi on otettu myös Offredin mies, Luke, ja Offredin ystävä Moira. Sarjassa Offredin nimeksi kerrotaan June, kirjassa sitä ei missään vaiheessa paljasteta. Sarja on tuotu lähemmäs nykyaikaa, takaumissa puhutaan mm. tinderistä. Tv-sarjassa on hyvät näyttelijät ja se on visuaalisesti ja kerronnallisesti vaikuttava teos.

Mutta ei tässä vielä kaikki: eilen kävin katsomassa Kavin näytöksessä vuoden 1989 filmatisoinnin Orjattaresta. Elokuva näyttää todella kasarilta, mikä vähän syö sen scifististä uskottavuutta, mutta toisaalta se tuntuu jollain tapaa ajattomalta. Jotkut vuorosanalausahdukset olivat suorastaan pelottavan tutun kuuloisia. Ryûchi Sakamaton musiikki ansaitsee erityismaininnan, se oli vangitsevan riipivää. Elokuva on osa Orionin Worldcon-sarjaa, joten ehkä tämä oli hiukan varaslähtö Worldconiin. Viikonlopun Hel-Ya jäi minulta sittenkin väliin, mutta Worldcon on jo ovella.


Kommentit

Viime aikojen suosituimmat postaukset

Kirjoitusviikonloppu

Eteenpäin, mars

Joulukuu